5. syyskuuta 2025
Rakkaat dharmaystävät!
Kunnianarvoisa Maniwa Sherab Gyaltsen Rinpoche – tai yksinkertaisesti ”Lama Rinpoche”, kuten häntä hellästi kutsuttiin, – oli yksi rakastetuimmista ja arvostetuimmista mestareista karma-kagyü-linjassamme. Hänen elämäntarinansa ja laaja toimintansa ilmentävät täysin hänen syvää omistautumistaan buddhadharmalle ja kaikkien tuntevien olentojen hyödyttämiselle.
Olen tuntenut Lama Rinpochen lapsuudestani saakka, ja ensi tapaamisestamme lähtien Lama Rinpoche on huolehtinut minusta kuin rakastava isoisä, ainoana pyrkimyksenään toteuttaa edesmenneen Shamar Rinpochen toiveet aina elämänsä viimeiseen hengenvetoon asti. Näiden toiveiden toteuttaminen, samoin kuin hänen sitoumuksensa suurta 16. Karmapaa kohtaan, merkitsi hänelle vain yhtä asiaa: oman elämän omistamista dharman harjoittamiselle. Lama Rinpoche oli tämän omistautumisen elävä ilmentymä.
Nyt hänen fyysinen läsnäolonsa on poistunut tästä maailmasta, ja tämä menetys on jättänyt meihin kaikkiin syvän surun tunteen, tunteen siitä, mitä merkitsee, kun meillä on hengellinen ystävä, sekä tunteen siitä, mitä merkitsee menettää tällaisen ystävän konkreettinen ilmentymä.
Vaikka se Lama Rinpochen muoto, jonka opimme tuntemaan ja johon totuimme, on hajonnut, hänen toimintansa tulee varmasti jatkumaan tavoilla, joita emme voi kuvitella. Bodhisattvojen toiminta ei hiivu, ja jos meillä on riittävästi ansiota, heidän toimintansa voi ilmetä jopa meille tutuilla tavoilla.
Vaikka Lama Rinpoche inspiroi lukemattomia ihmisiä ja auttoi heitä saamaan yhteyden buddhadharmaan, hän oli ja pysyi aina yhtenä harvoista, jotka eivät koskaan odottaneet meidän palvovan tai ihannoivan häntä millään tavoin.
Hänen oma rakkautensa, kunnioituksensa ja omistautumisensa 16. Karmapaa kohtaan oli valtavaa – jotain, mikä ylittää kaiken, minkä kykenemme käsittämään. Miksi? Koska meillä kaikilla on ennalta muodostunut käsitys siitä, mitä omistautuminen on, ja vaikka ajattelisimme ymmärtävämme sen, todellisuudessa emme voi sitä tietää. Itse asiassa emme voi oikeasti sanoa, mitä omistautuminen on – voimme vain sanoa, mitä se ei ole, ja se ei ole missään nimessä mitään sellaista kuin palvominen tai kuvainpalvonta.
Rakkaat dharmaystävät, tämä aika Lama Rinpochen parinirvanan jälkeen ei ole meille juhlan aikaa. Kuolema ei itsessään tietenkään ole huono asia, eikä Rinpochen kaltaisilla ihmisillä ole kuolemisen pelkoa; he itse asiassa hyväksyvät kuoleman ja jopa juhlivat sitä samalla tavoin kuin he hyväksyvät syntymän ja juhlivat sitä. Meidän tavanomaisesta näkökulmastamme kuolemaan kuitenkin liittyy ennakkokäsityksiä, ja siksi se voi olla voimakkaiden tunteiden lähde.
Siksi Lama Rinpochen parinirvana ei ole meille, seuraavalle sukupolvelle, juhlan aikaa, vaan tämä on tilaisuus pohtia, mitä tämä hetki meille merkitsee. Vanhempien sukupolvi poistuu keskuudestamme yksi toisensa jälkeen, ja tämän tulisi saada meidät pohtimaan, pystymmekö jatkamaan sitä, minkä he ovat saavuttaneet.
On totta, että syvällisestä buddhalaisesta näkökulmasta Manjushri kuvataan nuorena poikana siksi, että viisauden sanotaan löytyvän nuoruudesta – nuoruuden ilmentämän tuoreuden, uteliaisuuden ja tahdonvoiman vuoksi. Kuitenkin, vaikka monilla nuoren sukupolven edustajilla saattaakin olla näitä ominaisuuksia, Lama Rinpochen ja muiden linjamme hiljattain kuolleiden vanhemman sukupolven hahmojen parinirvanan pitäisi todella saada meidät kysymään itseltämme: ”Olemmehan valmiita?”
Henkilökohtaisesti minulla on paljon epäilyksiä – ei kykyjemme suhteen, vaan sen suhteen, olemmeko tarpeeksi kokeneita. Kun puhun ”kokemuksesta”, en tarkoita jotakin kuivaa ja steriiliä vaan sitä, kuinka paljon aikaa olemme käyttäneet harjoitukseemme. Jos olemme käyttäneet siihen riittävästi aikaa, kaikki muu virtaa siitä luonnollisesti.
Lama Rinpochen parinirvana on meille hyvä syy pysähtyä arvostamaan niitä vanhemman sukupolven hahmoja, joita linjassamme on vielä jäljellä, oppia heiltä ja seurata heidän esimerkkiään. Kyse ei ole siitä, pystymmekö hallinnoimaan buddhalaisia järjestöjämme tai tukemaan yhteisöjämme. Kyse on heidän hengellisen esimerkkinsä tai harjoittamisen esimerkkinsä seuraamisesta, sillä edesmenneen Lama Rinpochen ja hänen ikätoveriensa kaltaiset opettajat toimivat malleina siitä, kuinka toteuttaa edelliseltä sukupolvelta saadut harjoittamisen esimerkit.
Siinä on asian ydin. Muussa tapauksessa, perustimmepa kuinka monta luostaria ja dharmakeskusta hyvänsä, ne ovat taas vain yksi uusi yhtiö tai organisaatio muiden joukossa. Meillä saattaa olla yllin kyllin työkaluja, mutta emme välttämättä tiedä, mitä tehdä niillä.
Mitä tulee menetykseen, menetämmekö todella kallisarvoisen Lama Rinpochemme? Ajattelen, että jos emme kykene käyttämään harjoitusta niin kuin hän ja hänen edeltäjänsä tekivät, se on sama kuin menettäisimme hänet lopullisesti. Mutta jos pystymme olemaan uteliaita, ajattelevaisia, tarkkaavaisia ja valppaita, silloin ehkä on toivoa, ettemme todella menetä häntä.
Siksi koen, että Lama Rinpochen parinirvanan todellinen opetus on se, että dharmaharjoitus on avain. Se on myös muistutus siitä, että pian ei ole enää pätevää hengellistä ystävää, joka tarkistaisi, harjoitammeko vai emme tai eteneekö harjoituksemme oikeaan suuntaan. Todellisten harjoittajien sukupolvi käy yhä harvalukuisemmaksi, joten meidän vastuullemme jää tarkistaa, harjoitammeko – ja harjoitammeko hyvin.
Mutta jos tiedämme harjoittavamme ja ennen kaikkea jos nautimme harjoittamisesta, kuten edesmennyt Lama Rinpoche ja hänen kaltaisensa, tunnen, ettei meillä ole paljon syytä huoleen. Olipa edessä hyviä päiviä tai ei, olipa sää suotuisa tai ei, olipa tuleva vuodenaika hyvä tai ei, – niin kauan kuin nautimme harjoittamisesta – sillä ei ole kovinkaan suurta merkitystä.
Rukouksin
Thaye Dorje,
Hänen Pyhyytensä 17. Gyalwa Karmapa