10.6.2022
Thaye Dorje, Hänen Pyhyytensä 17. Gyalwa Karmapa, jakaa seuraavan viestin opettajansa 14. Künzig Shamar Rinpochen parinirvanan muistopäivänä.

Rakkaat dharmaystävät,
Huomenna (11.6.) vietämme edesmenneen opettajamme Hänen Pyhyytensä 14. Künzig Shamar Rinpochen parinirvanan kahdeksatta vuosipäivää, ja kuten joka vuosi vietämme sitä tekemällä toivomuksia ja suorittamalla rituaaleja eri luostareissa ja dharmakeskuksissa.
Buddhalaisina harjoittajina meillä on tapana viettää tällaisia vuosipäiviä, ja olen viime aikoina hieman pohdiskellut kysymystä, jota pidän kiinnostavana: Miksi me kunnioitamme suurten bodhisattvojen ”kuolinpäiviä”?
Suurten maallisten olentojen tapauksessa käytämme tällaisia muistopäiviä siihen, että ylistämme heidän suuria tekojaan: asioita, joita he olivat elämänsä aikana tehneet ja saavuttaneet. Ja melkeinpä harmisamme toteamme, että, niin suuria kuin he olivatkin, heidänkin oli loppujen lopuksi antauduttava vanhuuden, sairauden ja kuoleman edessä. Tunnemme, että on sääli, että he eivät enää ole luonamme, ja näin heidän kuolinpäivänsä viettämistä melkeinpä muodostuu eräänlainen yritys tehdä heistä kuolemattomia niin, että he elävät ikuisesti ainakin muistoissamme.
Ulkopuolelta katsottuna voi vaikuttaa, että sama pätee buddhalaisiin harjoittajiin, kun he viettävät suurten opettajien, kuten Hänen Pyhyytensä Shamar Rinpochen, parinirvanavuosipäiviä. Kuitenkin minulle on aivan itsestään selvää, että näin ei ole: emme vietä näitä vuosipäiviä ylistääksemme heidän saavutuksiaan tai ikään kuin yrittääksemme tehdä heistä ”kuolemattomia”.
Sen sijaan pidän sellaisia muistopäiviä tilaisuutena kasvattaa tietoisuutta.
Tietoisuutta mistä?
Tietoisuutta pysymättömyydestä, elämän aina muuttuvasta luonnosta – elämän, jossa kuolema näyttelee aivan yhtä suurta osaa kuin syntymäkin.
Jos katsomme asiaa tästä näkökulmasta, olennaista ei edes ole niinkään se, kuka on menehtynyt, vaan asiassa on kysymys ikään kuin pohjoiseen osoittavasta kompassin neulasta tai Kuuhun osoittavasta sormesta. Toisin sanoen se on vain sijainnin määrittämistä varten. Mutta heti kun olet määrittänyt sijaintisi, kun tiedät, missä pohjoinen on tai missä suunnassa Kuu sijaitsee, sinun on mentävä sen yli: sinun on katsottava Kuuhun itseensä eikä siihen osoittavaan sormeen.
Tässä vertauksessa Kuu tietenkin edustaa kuolemaa. Olitpa valaistunut tai et, ilmentymä on ilmentymä – ja kuoleman ilmentymä on odottamassa meitä kaikkia. Yksi tapa kuvata sitä on se, että se on vääjäämätön, väistämätön.
Toinen tapa ilmaista se on, että siinä ei ole mitään. Ja vielä yksi tapa sanoa olisi, että se on osa elämää, että se on elämää.
Se on muutoksen perimmäinen ydin – ”muutoksen”, joka on toinen termi elämälle, koska elämä on muutosta.
Niinpä ymmärrykseni mukaan pääsyynä sille, miksi ”juhlimme” toteuttaneen olennon parinirvanaa, on se, että yritämme sen yhteydssä kehittää terveellisen näkökulman elämään niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin.
Yhteiskunta on itse asiassa yksi ainutlaatuisimmista ihmisiin liittyvistä asioita. Vain ihmiset kykenevät luomaan kehittyneen yhteiskuntarakenteen – ja vaikka se on käsitteellinen, se on meidän todella hämmästyttävä ominaispiirteemme.
Heti perään on todettava, että yksi yhteiskuntarakenteemme puutteista on se, että on olemassa joukko asioita, jotka meidän on tapana lakaista maton alle. Erityisesti yksi asia, jonka yritämme aina sulkea pois mielestämme, on ajatus kuolemasta.
Kuolemaa itsessään ei tietenkään voi välttää, kuten kuka tahansa täysijärkinen yksilö ymmärtää. Mutta se, mitä voimme vältellä ja useimmiten välttelemmekin, on ajatus kuolemasta.
Tietenkin niin tehdään mitä viattomimmalla tarkoituksella, mutta onko todella viisainta yrittää lakaista niin olennainen osa elämää maton alle?
Voisimmekin siis päättää, että vietämme tätä päivää terveen uteliaisuuden tunteesta käsin. Voisimme juhlia sitä siksi, että olemme uteliaita kuolemasta, uteliaita muutoksesta, uteliaita elämän luonnosta. Toisin sanoen voisimme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme siihen, että kohotamme hieman sitä mattoa, jota olemme käyttäneet kuoleman ja pysymättömyyden peittämiseen.
Tästä näkökulmasta se, että puhumme sen tai tämän suuren olennon ”parinirvanan muiston kunnioittamisesta”, on pelkästään taitava menetelmä. Emme halua pelästyttää yhteiskuntaa sanomalla suoraan, että kaikki sairastuvat, vanhenevat ja lopulta kuolevat.
Sen sijaan käytämme parinirvanan vuosipäivää nostaaksemme taitavasti esiin tiettyjä asioita, joiden käsittelemistä ei pidetä sosiaalisesti hyväksyttävänä tai jotka ovat kiusallisia. Nyky-yhteiskunnassamme puhumme hyvin monista asioista, joita ennen pidettiin kiusallisina tai jopa tabuina, mutta kuolema ja pysymättömyys eivät kuulu niiden joukkoon.
Ja kuitenkin, jos haluamme yhteiskuntamme olevan terveellinen, on ratkaisevan tärkeää, että syvennymme elämän kaikkiin perusasioihin.
Jos voimme puhua syntymästä, miksemme voisi puhua kuolemasta? Jos syntymän juhliminen on hyväksi yhteiskunnalle, niin myös kuoleman juhlimisen pitäisi olla – varsinkin siksi, että kuolema ei ole jotain, mikä tapahtuu vain elämän lopussa, vaan jotain, mikä alkaa tapahtua heti syntymästä lähtien.
Niinpä tämä on luultavasti yksi syy siihen, miksi buddhalaisina vietämme parinirvanavuosipäiviä. Mitä toivomuksia tai rituaaleja mahdollisesti sitten teemmekin sellaisena päivänä, todella tärkeitä ovat mielestäni epämuodolliset asiat, joita voimme tehdä.
Meidän olisi todella käytettävä tätä päivää avautuaksemme pysymättömyyden ja kuoleman todellisuudelle, ja jos se tulee luonnostaan ja tuntuu meistä inspiroivalta, niin saatamme jopa haluta jakaa muutaman sanan muiden kanssa elämän aina muuttuvasta luonnosta – siitä, kuinka merkillisiä sairaus, vanhuus ja kuolema ovatkaan.
Tarkoituksena ei tietenkään ole synnyttää pelkoa ja aiheuttaa paniikkia eikä pakottaa itseämme olemaan ”valmiina kuolemaan”, ikään kuin olisimme marssimassa taisteluun. Tarkoituksena on pikemminkin vähentää kuolemaan liittyvää jännitystä ja komplekseja, luoda vapauden tunnetta tämän aiheen ympärille, saada meidät tuntemaan, että on aivan sopivaa puhua siitä. Mitä enemmän teemme niin, sitä vähemmän se on tabu. Niinpä jos voisimme käyttää tämän yhden päivän puhuaksemme siitä hieman, vain kerran vuodessa, siihen liittyvä jännitys ja pelko vähenevät vähitellen.
Uskon, että tällä tavoin näiden suurten olentojen menehtyminen avaa meille loistavan tilaisuuden. Todelliset bodhisattvat hyödyntävät elämän joka ainoan osa-alueen ja tekevät siitä merkityksellisen, ja heidän mittaamattomien toimintojensa ohella jopa heidän kuolemansa tarjoaa tilaisuuden pohdiskelulle ja harjoittamiselle. Kenties näiden olentojen suurin siunaus onkin se, että he antavat rohkeutta kohdata mitä ratkaisevimmat muutokset elämässä.
Kun pidämme nämä ajatukset mielessämme, ehkä emme vietä huomista vuosipäivää synkkänä surun päivänä vaan loistavana tilaisuutena – päivänä, jolloin voimme todella vapaasti ajatella ja puhua yhdestä elämän hämmästyttävimmistä puolista, suuren muutoksen päivänä, suuren pysymättömyyden päivänä.
Rukouksin
Thaye Dorje, Hänen Pyhyytensä 17. Gyalwa Karmapa
Seuraa H.P. 17. Gyalwa Karmapaa sosiaalisessa mediassa: kotisivut, Facebook, Twitter