Lama Ole Nydahl

Jos buddhalaisuus olisi hävinnyt 500 vuotta sitten ja löytäisimme nyt buddhalaisia tekstejä ja patsaita, niin mitkä osat opetuksista kykenisimme elvyttämään?

Jos olisimme tehneet realistisia havaintoja syyn ja seurauksen toiminnasta elämässämme, theravadan eli eteläisen, pienen polun buddhalaisuuden opetukset olisi helppo elvyttää. Tietäisimme jo, että lopputulokset seuraavat syistä, jotka ovat niiden kanssa samanluonteisia, ja meillä olisi jotain kokemusta siitä, mikä elämässä on hyödyllistä ja mikä haitallista. Niinpä opetukset siitä, mikä on hyödyllistä ja mikä taitamatonta, olisivat itsestään selviä.

Samoin, jos olisimme saavuttaneet tietyn sisäisen rauhan ja voiman tason niin, että meillä olisi energiaa muillekin kuin itsellemme, ja näkisimme asiat vailla odotuksia ja pelkoja, jos olisimme vakuuttuneita siitä, että kaikki olennot toivovat onnellisuutta ja haluavat välttää kärsimystä ja olisimme huomanneet, kuinka kaikki ilmaantuu, muuttuu ja häviää koko ajan kuin unessa, niin siinä tapauksessa voisimme herättää eloon mahayana- eli pohjoisen, suuren polun buddhalaisuuden. Vajrayana- eli timanttipolkubuddhalaisuutta ei sitä vastoin koskaan voitaisi palauttaa ei-elävästä lähteestä. Se on lineaaristen ajattelumallien tai ehdollistuneiden ”rationaalisten” tunteiden alueen tuolla puolen. Mitä edistyneemmistä Buddhan opetuksista on kysymys, sitä hienovaraisempia ja totaalisempia käytetyt menetelmät ovat ja sitä olennaisempaa on kokemuksen totaalinen välitys opettajalta.

Syyn ja seurauksen pienen polun tasolla opettaja on hyödyllinen, mutta voimme tulla toimeen pelkkien kirjojenkin kanssa. Mahayanassa, joka kehittää myötätunnon ja viisauden sisäisiä ominaisuuksia, opettaja on tärkeämpi. Koska mahayana kattaa useampia puolia kokonaisuudestamme, on hyödyllistä, että on olemassa joku, joka toimii elävänä esimerkkinä ja joka seuraa kehitystämme. Mutta timanttipolkua ei voi edes aloittaa ilman opettajaa. Jos kenelläkään ei olisi hallussaan elävää kokemusta, jota välittää eteenpäin, meillä olisi ainoastaan älyllisiä tai arvoituksellisia kirjoja ja kuvia, joiden estetiikasta saattaisi joko pitää tai olla pitämättä. Ilman kokemuksen elävää haltijaa niiden muuntavaan voimaan ei olisi pääsyä.

Näin ollen korkeimmalla tasolla tarvitaan opettajaa. On kuitenkin tärkeää, ettei häntä näe henkilönä tai jumalana vaan oman potentiaalinsa kuvastimena. Näyttäessään lukemattomien taitavien menetelmien avulla meille oman ajattoman luontomme hän itse asiassa edustaa Buddhaa.

Opettajan välityksellä voimme muuntaa elämän kaikki puolet. Tämä yhteys toimii jokaisella tasolla: läsnä ovat opettajan fyysinen keho, hänen puheensa ja hänen erilaiset opettavaiset reaktionsa maailmaa kohtaan. Hän suo meille mahdollisuuden täyteen samaistumiseen, ja hän kykenee inspiroimaan meitä ihmisyytemme kaikilla tasoilla. Älystämme, rohkeudestamme, seksuaalisuudestamme ja potentiaalistamme iloon tulee kaikista portteja, joiden kautta vastaanotamme hänen inspiraatiotaan. Kun on yhteydessä täysipainoista elämää elävään opettajaan, on mahdollista oppia totaalisella tavalla.

Koska tämä opettajan ja oppilaan kohtaaminen antaa niin laajan pohjan kasvulle, on äärimmäisen tärkeää, että olosuhteet ovat selkeät ja että molemmat osapuolet tietävät, mitä tehdä, mitä olla tekemättä ja mihin suuntaan ohjata vuorovaikutusta.

Tämä seikka on paljon tärkeämpi nykymaailmassa kuin idän perinteisissä yhteiskunnissa. Idässä roolit ovat selkeät, eikä ihmisillä useinkaan ole emotionaalista toivetta saada suoraa kokemusta. Idässä ihmisistä ei tullut buddhalaisia sen vuoksi, että he olisivat hullaantuneet opettajaansa tai halunneet saavuttaa pikaisen valaistumisen, vaan tiettyä koulukuntaa kannatettiin ja siihen uskottiin siksi, että niin olivat tehneet jo isä ja isoisäkin.

Lännessä sitä vastoin me valitsemme uskonnon sen pohjalta, mitä tunnemme. Tällä lähestymistavalla on se vahvuus, että jotain vakuuttavaa todella tapahtuu, mutta toisaalta se heikkous, että kokemukset muuttuvat koko ajan. Niinpä suuren idealismin vallassa juoksemme aina jonkin sellaisen perässä, mitä ei oikeasti ole olemassa.

Tänä aikana, kun buddhalaisuus saapuu maihimme, meidän tulisi nähdä itsemme uusina lakaisevina luutina. Tavoitteenamme on siirtää tänne mieltä koskevat ainutlaatuiset opetukset – ”kuiva lapsi” – ilman kulttuurista pesuvettä, jota on kerääntynyt vuosisatojen ajan ja joka ei kuulu meille. Toisaalta haluamme ”koko lapsen”. Jos se riuhtaistaan liian nopeasti, kuten useimmissa uudistusliikkeissä tapahtuu, niin lapsi saattaa tulla ilman kättä tai jalkaa. Nöyränä päämääränämme, jota ei luultavasti koskaan historiassa ole toteutettu aiemmin, on tietoisesti sovittaa avoimen nykymaailmamme hienoon saavutukseen se, mikä on parasta Tiibetin korkealle kehittyneessä mutta poliittisesti kavalassa hengellisessä järjestelmässä. Jos pysymme kriittisinä ja selkeämielisinä ja onnistumme tuomaan timanttipolun toimivassa muodossa länteen, käytössämme ovat mitä hienoimmat mieltä koskevat opetukset ilman sellaista kulttuurista ainesta, jolla ei ole mitään tekemistä kanssamme.

Idässä kaikki oli avoimesti tarkistettavissa. Tarvitsi vain katsoa, mitä harjoitusmuotoa opettaja seurasi, nähdäkseen, voiko häneen luottaa. Esimerkiksi munkeille Buddha antoi 250 rajoitusta ja nunnille 350. Ne koskevat asioita, joita heidän ei tulisi tehdä, ja jos he pitivät lupauksensa, he olivat hyviä munkkeja ja nunnia. Näiden lupausten täysi pitäminen ei luultavasti ole mahdollista heidän yhteisöjensä ulkopuolella, eikä ole helppoa kävellä kadulla selibaattina koskematta rahaan ja olematta lähellä vastakkaista sukupuolta. Jopa korkeimmat jälleensyntymät joutuvat vaikeuksiin edetessään liian nopeasti politiikan tai rahankäytön alueille.

Buddhan neuvot maallikoille koskivat myötätunnon ja viisauden tasoa. Maallikoiden tehtävänä oli pitää yllä yhteiskuntaa, tukea Buddhan opetuksia ja harjoittaa jokapäiväisessä elämässä. Koska he tarvitsivat vapaita käsiä voidakseen toimia pakostakin kompromisseja vaativassa maailmassa, Buddhan neuvot vältettävistä asioista rajoittuivat peruslupauksiin olla tappamatta, valehtelematta, varastamatta, käyttämättä huumeita ja kohtelematta toisia seksuaalisesti kaltoin – lupauksiin, joita käytännön ihmiset saattoivat pitää hyödyllisinä. Näin ollen maallikkojen tapauksessa tärkein asia oli motivaatio. Heidän toimiensa tulisi olla hyödyksi toisille ja edesauttaa yhteiskunnan ja heidän perheidensä ja ystäviensä mielekästä kehittymistä.

Oli myös kolmas ihmisryhmä, jolle Buddha antoi opetuksia: joogit. He elivät sovinnaisten tapojen ulkopuolella ja pitivät yllä korkeinta näkemystä kaikkien ilmiöiden puhtaudesta. Heidän tehtävänään oli potkaista tuolit yhteiskunnan pilareiden alta aina silloin, kun niistä tuli liian dualistisia, moralistisia tai kovapäisiä. Avarakatseisina ja jatkuvasti olemassaolon rajoja testaavina heidän oletettiin alituisesti näkevän kaikki luonnollisen tuoreena ja täynnä mahdollisuuksia. Kun maailman koki säteilevänä ja säkenöivänä, uusille ratkaisuille löytyi aina tilaa.

Näiden kunkin kolmen, munkkien/nunnien, maallikoiden ja joogien, tason sisällä opettajien säännöt olivat näin ollen selkeät, ja kylätasolla, jolla useimmat elivät, pystyi näkemään, noudatettiinko niitä vai ei. Jos munkeista ja nunnista tuli ylpeitä, jos he politikoivat, harrastivat seksiä, eivätkä pysytelleet luostareissaan, he olivat menettäneet pelinsä. Jos maallikon perhe joutui harhapoluille tai hän saattoi ystävänsä vaikeuksiin petoksen tai huonojen kauppojen avulla, hän menetti kunnioituksensa. Ja joogi, joka näytti kuin hukkuneelta kissalta ja joka ei kyennyt inspiroimaan itseään eikä muita, ei ollut lainkaan joogi. Ihmiset tiesivät täsmälleen, mitä jokaisen oli määrä tehdä. Tiukasti yhteen kudotuissa perinteisissä buddhalaisissa yhteisöissä tapaukset, joissa gurut olisivat johtaneet oppilaitaan harhaan, eivät olleet yleisiä siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki häärivät kiireisinä vahtimassa toinen toistensa käyttäytymistä.

Mutta kun buddhalaisuus saapui länteen, se tuli yhteiskuntiin, jotka ovat nopealiikkeisiä, idealistisia, avoimia ja vapaita ja joissa ihmisillä ei ollut tuonkaltaista tarkistuskäytäntöä. Meillä yksinkertaisesti ei vain ole sääntöjä munkeille, maallikoille ja joogeille. Ihmiset elävät kaukana toisistaan, eikä kukaan oikeastaan tutki, mitä gurut puuhailevat, ainakaan omissa sisäpiireissään. Jokainen haluaa pitää pientä emotionaalista hengähdystaukoa politiikan ja työn kriittisestä ilmapiiristä, ja tuskin kukaan tuntee opettajansa kurinalaisuuden rajoja. Niinpä ihmisiä, joilla oli suggestiivista voimaa sekä sanoja ja järjestöjä, jotka kykenivät tavoittamaan ajan hengen ja herättämään suuria tunteita, saapui täysin kartoittamattomille vesille. Koska he olivat idästä, kukaan ei odottanut heiltä solidaarisuutta, demokratiaa tai muita eurooppalaisia arvoja, ja tällä tavoin he tulivat tyhjiöön, jossa he eivät vuosikausiin pystyneet tekemään lähes mitään.

Kun useista viimeaikaisista skandaaleista on opittu, että myös buddhalaiset opettajat on ensin tarkistettava, asioiden pitää nyt olla selkeitä heti alusta alkaen. Opettajan on toimittava puheidensa mukaisesti. Hänen ei pitäisi yksinkertaisesti välttää vaikeita aiheita, vaan hänen tulisi osoittaa tulevien ongelmien syihin, kuten slummien ja köyhien maiden liikaväestöön ja islamin kasvuun. Jos opettaja aina kertoo imeliä mitäänsanomattomuuksia, hän ei suojele oppilaitaan. Hänen on oltava halukas loukkaamaan hieman. Tämä on hänen velvollisuutensa.

Näin ollen ulkonaisesti opettajan tulisi olla asiallinen ja peloton. Samaan aikaan hänen tulisi jatkuvasti tarkkailla itseään ja varmistaa, ettei hänelle ole kehittymässä itsekeskeisyyttä, kummallista käyttäytymistä, valheellista imelyyttä tai ylpeyttä. Itseltään olisi kysyttävä usein: ”Ajattelenko hyötyä, jonka oppilaat voivat tuottaa järjestölleni tai minulle, vai ajattelenko oppilaitteni kehittymistä? Olenko tekemässä heistä riippuvaisia vai opettamassa heitä löytämään oman luontaisen vahvuutensa?” Samalla kun opettaja nauttii oppilaidensa potentiaalisesta rikkaudesta, hänen tulisi aina olla tietoinen, että he syntyivät yksin, kokevat ei-toivottuja elämäntilanteita ja luultavasti tuntevat itsensä yksinäisiksi kuollessaan. Niinpä se, mitä nyt juuri on tehtävä, on tehdä heistä niin itseensä luottavaisia, riippumattomia ja vahvoja, että he kykenevät käsittelemään minkä tahansa tulevan tapahtuman.

Sen tähden ei ole kunniakasta asettaa omia oppilaitaan valtarakennelmiin tai huiputtaa heitä maneereilla toisista kulttuureista, joita he eivät kykene arvioimaan, tai pukea heitä vaatteisiin, jotka sulkevat heidät ulos yhteiskunnan virrasta. Järjestöjen tarkoituksena ei ole tehdä opettajasta kuuluisaa vaan antaa hänelle keinot jakaa oivalluksena monille. Koska tässä tilanteessa opettajaa väistämättä ympäröivät ystävät ja groupiet, jotka suojelevat ja esittävät hänen mahdolliset heikkoutensakin parhaassa mahdollisessa valossa, opettajan olisi tarkistettava itseään jokapäiväisellä tasolla: ”Kannanko vielä omat matkalaukkuni? Olenko vielä kiitollinen? Puhunko ihmisille suoraan vai katsonko heitä alaspäin? Näenkö heidän buddhaluontonsa ja ainutlaatuisuutensa? Tunnenko itseni heitä tärkeämmäksi?” Tämä on ensisijaisen tärkeää, sillä ylpeys livahtaa helposti sisään. Se yllättää nurkkauksesta, josta ei odottaisi, ja yhtäkkiä onkin tullut ylellisyydenhaluiseksi, pehmeäksi ja laskelmoivaksi. Valta rappeuttaa ja absoluuttinen valta rappeuttaa absoluuttisesti. Tämä on aina ollut totta.

Samaan aikaan kun aiemman hyödyllisen toiminnan tuottama elinvoima tuottaa hyviä hedelmiä, juurille on yhä tuotava uusia ravinteita. Siksi myös toiminnan tasoa tulisi tarkkailla. Opettajan tulisi tarkistaa, onko hän vielä raikas ja kokeilunhaluinen, onko hänellä hauskaa, työskenteleekö hän yhtä kovasti kuin uransa alussa, onko hänen opetuksensa otettu toisten kirjoista tai puhuuko hän sentimentaalisesti mielen korkeista tasoista, joita hän tuskin tuntee. Jos ihmisiä opettaa olemaan pelottomia, koska mieli on avaruutta, joka ei voi vahingoittua, tulisi omaa perusrohkeuttaan testata aika ajoin. Jos puhuu mielen kirkkauden ilosta, tulisi itse kokea tuo ilo, ja jos neuvoo oppilailleen, että myötätunto on luonnollista, koska me kaikki olemme osa samaa kokonaisuutta, olisi oltava itse hyväntahtoinen ja paiskottava kovasti töitä.

Opettajan tulisi kehittyä eikä juuttua nykyisiin rajoihinsa. Hänen tulisi olla tietoinen mielen avaruudesta, ja hänen tulisi samaistua sen koko potentiaaliin, ratkaisuihin ja perimmäiseen päämäärään. Jos menettelee näin, virheitä tulee yhä vähemmän. Jos hikoilee tarpeeksi, niin ei ole enää epäilyä eikä empimistä. Tällöin ei jää tilaa laskelmoinnille eikä sellaisille ajatuksille, että antaisi hyviä opetuksia lahjoituksia vastaan tai keskinkertaisia opetuksia vähemmän kiinnostaville ihmisille. Näin ei vain käy. Tällöin on avoin ja totuudellinen – todellinen joogi.

Tämä oli opettajan puoli. Seuraavaksi olisi tiedettävä, mitä oppilaiden tulisi tehdä. Ensimmäinen ehto on se, että he ovat halukkaita oppimaan ja työskentelemään lujasti. Tämä avaa tilaa egon ja käsitteiden tuolla puolen, jolloin monenlainen vastaanottavaisuus vapautuu ja kohtaamisen muuntava vaikutus riippuu sijoitetun luottamuksen määrästä. Tällöin on olennaista, että oppilaat ovat mukana älykkäällä ja tietoisella tavalla. Vaikka halu saavuttaa nopeasti täydellisyys tempaa helposti mukaansa, heidän olisi silti tutkittava opettajaansa niin hyvin kuin mahdollista. Heidän on arvioitava häntä ja selvitettävä itselleen, millainen hän on; esimerkiksi, ostaisivatko he häneltä käytetyn auton. Koska he varmasti imevät hänestä itseensä monenlaisia ominaisuuksia tulevien lähivuosien aikana, heidän on aluksi oltava kriittisiä. Jos he eivät kysy tarpeellisia kysymyksiä ja opettaja ei olekaan luotettava, heidän kehityksensä suistuu varmasti raiteiltaan ainakin siihen asti, kunnes he löytävät paremman opettajan.

On tietenkin vaikeaa avautua täysin toiselle olennolle, erityisesti kun tämä on voimallisessa asemassa. Se merkitsee aina joidenkin puolten menettämistä omasta satumaastaan. Asioita otetaan pois: ajatuksia, joita on vaalinut, ja tuntemuksia ja kokemuksia, joista on halunnut pitää kiinni. Ennakkokäsitysten on lähdettävä antaakseen tilaa todellisille oivalluksille, joten oppilaan on oltava tarpeeksi kova, kylmäpäinen ja epäsentimentaalinen sietääkseen tämän. Matkalla suhteellisesta ja ehdollisesta kohti absoluuttista ja pysyvää on oltava halukas luopumaan kaikkein hengellisimmistäkin ajatuksistaan, hienoimmistakin käsitteistään ja suloisimmistakin tuntemuksistaan.

Tämä uhraus olisi kuitenkin tehtävä, eikä ainutlaatuisen mahdollisuuden tulisi antaa valua hukkaan. Vain elämänkausia jatkunut hyvien vaikutelmien kartuttaminen on tehnyt ilmeiseksi sen, että itse kokija on paljon merkityksellisempi kuin mikään kuva tai mielikuvituksen tuote, jonka se pystyy ilmentämään. Tämän vakuuttuneisuuden saattaa kuitenkin helposti menettää. Näin ollen meillä ei ole mitään sitä kallisarvoisempaa, ja vapautuminen ja valaistuminen tapahtuvat vain, kun oppilaat asettavat luottamuksensa mielen olemukseen, ”tässä ja nyt”. Nopeammin kuin mikään monimutkainen menetelmä perusluottamus luotettavaan opettajaan voi tuoda esille sen säteilevän tietoisuuden, joka oppilaalla on aina ollut, ja kehityksen nopeus riippuu omasta avoimuudesta. Jos opettajansa näkee buddhana, saa buddhan siunauksen. Jos hänet näkee bodhisattvana, saa suuruudeltaan sitä vastaavan siunauksen, ja jos buddhan kokisi tavanomaisena olentona, ei varmaankaan saisi muuta kuin päänsäryn! Egon pelien takana on vain säteilevää viisautta, ja mielen ilontäyteinen säteily on aina läsnä. Kun tämänkaltainen luottamus on juurtunut, mielen harsot hajoavat vähitellen itsestään.

Lähde: Kagyu Life International 4, 1995