Thaye Dorjen, H.P. 17. Gyalwa Karmapan, ennalta nauhoitettu puhe, joka toistettiin Timanttipolun kansainvälisellä kesäkurssilla 2022 Immenstadtissa Saksassa.
Hyvät dharmaystävät, kuluvan ja tulevan vuoden aikana vietämme lama Ole Nydahlin ja hänen edesmenneen vaimonsa Hannahin luoman Timanttipolku-buddhalaisten keskusten verkoston 50-vuotisjuhlaa.
Tämä heidän suuri matkansa alkoi jo vuonna 1972, kun edeltäjäni H.P. 16. Karmapa Rangjung Rigpe Dorje pyysi heitä perustamaan länsimaihin karma-kagyü-linjan buddhalaisia keskuksia.
Lama Ole ja Hannah ottivat tämän ohjeen todella sydämensä asiaksi, ja he työskentelivät väsymättömästi saattaakseen buddhadharman ihmisten saataville ympäri maailman.
Kaikkina näinä vuosina heidän toimintaansa ruokki heidän omistautumisensa edeltäjälleni Rangjung Rigpe Dorjelle. Hän pysyi heidän inspiraationsa päälähteenä vuonna 1981 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka ja sen jälkeenkin.
Jatkon varmisti sitten edesmennyt Shamar Rinpoche, joka ilmensi kaiken sen, mitä Rigpe Dorje oli opettanut ja harjoittanut. Tällä tavoin opetuksen ja energian virta jatkui ja varmisti, että Rigpe Dorjen lama Olelle ja Hannahille antamat ohjeet pysyivät oikeilla urilla.
Viimeisten 50 vuoden aikana lama Ole on pitänyt lukemattomia dharmapuheita, antanut buddhalaisen turvautumisen kymmenille tuhansille ihmisille, vetänyt lukemattomia meditaatiokursseja ja perustanut 640 karma-kagyü-keskusta eri puolille maailmaa.
On selvää, että hengellisestä näkökulmasta kaikki nämä toimet ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta sen lisäksi sydäntäni koskettivat ne yksinkertaiset asiat, joita lama Ole teki, hänen inhimilliset ominaisuutensa.
Uskon, että elämässä pienet asiat ovat todella tärkeitä. Lapsuuteni aikana tapasin monia, monia suurenmoisia harjoittajia, ja sen lisäksi, että he harjoittivat sinnikkäästi ja opastivat oppilaitaan, pienet asiat – inhimillinen kosketus – oli se, millä oli todella merkitystä.
Lama Olen ja Hannahin kanssa matkustellessani minulla oli paljon tilaisuuksia todistaa henkilökohtaisesti näitä yksinkertaisia inhimillisiä ominaisuuksia.
Kuulin myös molemmista paljon tarinoita, jotka monet teistä varmasti tuntevat ja ovat kokeneet. Niinpä monilla on saattanut olla omia kokemuksia.
Minulle yksi lama Olen silmiinpistävimmistä ominaisuuksista on hänen innostuneisuutensa, hänen väsymätön työskentelynsä. Jopa siinä määrin, että hänen ympärillään olevien ihmisten oli toisinaan melkein pakko riuhtoa hänet pois hänen innostuksestaan.
Tämä on aina koskettanut sydäntäni – ja koskettaa edelleen.
Sellaiset sanat, kuten ”olen väsynyt”, ”olen sairas”, ”ehkä myöhemmin” tai ”joskus toiste”, eivät yksinkertaisesti tunnu kuuluvan lama Olen sanavarastoon. Ja minusta se on todella hämmästyttävää.
Tietenkin tällaiset ominaisuudet ovat synnynnäisesti olemassa kaikissa ihmisissä, mutta voisi sanoa, että useimmilla ne ovat monin tavoin melko uinuvia. Ja kuka tietää, kenties lama Olen tapauksessa nämä uinuvat ominaisuudet heräsivät, kun hän näki, kuinka Rangjung Rigpe Dorje eli elämäänsä.
Rigpe Dorje nukkui korkeintaan 3–4 tuntia yössä ja oli jatkuvasti kaikkien tukena muina aikoina, ja ehkä se lyhyt aika, jonka lama Ole ja Hannah saivat viettää Rigpe Dorjen kanssa, riitti käynnistämään tai herättämään heissä jotain.
Minusta tuntuu, että pystyin näkemään sen jonkin aina, kun olin heidän seurassaan. Olipa kyseessä vanha ystävä, kanssaharjoittaja tai tuntematon henkilö, Ole ei koskaan kyllästynyt tarjoamaan auttavaa kättä – antamaan neuvoja, tarjoamaan suojaa tai lohtua.
Matkustaessaan hän ei ainoastaan aina kantanut omia matkatavaroitaan, niitä uuvuttavia matkatavaroita, vaan aina kun hän näki jonkun muun kamppailevan oman raskaan kantamuksensa tai jonkin muun asian kanssa, hän riensi välittömästi kyseisen henkilön luo ja käytti tarvittaessa omia käsiään tai jopa jalkojaan tukeakseen tätä henkilöä.
Muistan toisenkin asian, jonka usein huomasin lama Olesta ja jonka itse opin edesmenneeltä isoäidiltäni: hän ei antanut minkään mennä hukkaan.
Esimerkiksi, valmistettiinpa tai tarjottiinpa lama Olelle sitten mitä tahansa ruokaa, hän söi siitä niin paljon kuin pystyi ja varmisti aina, että se, mitä hän ei pystynyt syömään, annettiin jollekulle toiselle, jotta se ei menisi hukkaan.
Hänellä oli tapana arvostaa ruokaa sen itsensä vuoksi – siinä mielessä, että kyse ei ole laadusta tai määrästä, vaan siitä, että ruoka on ruokaa.
Hän yksinkertaisesti arvosti sitä, mitä hänelle tarjottiin tiettynä päivänä, aivan samalla tavalla kuin Buddhan sanghan jäsenille tarjottiin ruokaa, kun he olivat päivittäisellä almukierroksellaan.
He eivät sanoneet ”Ei, ei, en halua tätä” tai ”Olen allerginen tuolle”, vaan he ottivat vain ystävällisesti vastaan kaiken tarjotun.
Eräs toinen asia, joka minusta on todella inspiroiva, on se, miten lama Ole on aina pyrkinyt vastaamaan jokaiseen saamaansa viestiin, olipa kyse sitten kirjeestä tai myöhemmin sähköpostista, vaikka se olisi tarkoittanut valvomista aamuyön tunteihin asti.
Nämä ovat tietysti vain muutamia asioita, jotka mainitsen. Mutta lyhyesti sanottuna minulle nämä pienet inhimilliset asiat olivat todella tärkeitä ja koskettivat sydäntäni.
Uskon, että näillä yksinkertaisilla eleillä on ollut suuri merkitys siinä, että lama Ole on koskettanut niin monia elämiä, luonut niin monia keskuksia ja tuonut niin monia harjoittajia buddhadharmaan.
Ja tietenkin hänen vaimonsa Hannah seisoi hänen rinnallaan ja tuki häntä väsymättömästi kaikissa näissä toiminnoissa aina ennenaikaiseen kuolemaansa saakka vuonna 2007.
Lama Olen ja Hannahin kallisarvoinen toiminta on tuottanut mittaamatonta iloa ja ansioita. Iloitsen todella heidän vankkumattomasta omistautumisestaan buddhadharman harjoittamiselle ja jakamiselle.
Ilman sitä monia näistä ihanista kodeista, joita kutsumme keskuksiksi, ja erityisesti Eurooppa-keskusta (EC) ei olisi olemassa, emmekä me kaikki voisi kokoontua tänne tänään tähän tapahtumaan.
Monet teistä, jotka olette tänään joko fyysisesti läsnä EC:ssä tai osallistutte tähän tilaisuuteen suoratoistolähetyksen välityksellä, ovat hyvin vanhoja lama Olen oppilaita – alkuaikojen pioneereja, voisi sanoa, tai ikään kuin veteraaneja.
Monet teistä ovat olleet täällä kauan, kauan aikaa, ja olette vanhoja matkatovereita buddhadharman polulla.
Olen varma, että te kaikki muistatte varmasti monia suurenmoisia hetkiä, joita olette jakaneet lama Olen ja toistenne kanssa – hetkiä, jolloin olette kokeneet suunnatonta iloa, hetkiä, jolloin olette tunteneet olevanne melkein valaistuneita.
Muistatte varmaan monia tilanteita, joissa kaikki, mitä lama Ole sanoi ja teki, oli teistä täysin järkeenkäypää, ja joissa tunsitte ilman epäilyksen häivääkään, että tämä on se.
Teillä on varmasti monia muistoja upeista ajoista hyvien ystävien seurassa, täynnä hauskanpitoa, naurua, hyviä keskusteluja, hymyjä ja kaikenlaisia hienoja seikkailuja.
On tietenkin täysin luonnollista vaalia näitä hyviä muistoja. On myös aivan luonnollista tuntea eräänlaista nostalgiaa tällaisia suurenmoisia aikoja kohtaan ja jopa eräänlaista, voisi sanoa, kaipuuta luoda menneisyys uudelleen, tuoda se takaisin ja herättää se henkiin.
Kun olemme kokeneet jotakin miellyttävää, meillä kaikilla ihmisillä on hyvin luonnollisena mielihaluna tuntea jotain sellaista kuin: ”Mennään tekemään se uudestaan!”
Voimme ottaa hyvin yksinkertaisen esimerkin: kauniin auringonnousun näkemisen.
Et koskaan suunnitellut sitä, mutta kaikki olosuhteet vain sattuivat kohdalleen ja täydellinen auringonnousu tapahtui, ja satuit olemaan paikalla todistamassa sitä, ja nyt kun se on ohi, haluaisit kokea sen uudelleen.
On tietysti mahdotonta luoda uudelleen tuota täsmällistä kokemusta, koska tuo tietty auringonnousu oli olemassa vain tuossa ainoassa pisteessä maailmankaikkeudessa.
Mutta vaikka olisitkin niin onnekas, että pystyisit luomaan samanlaisen kokemuksen uudestaan, asia ei jää siihen. Et tule olemaan tyytyväinen, vaan sen sijaan haluat toistaa tuon kokemuksen yhä uudestaan ja uudestaan, luoda sen yhä uudelleen ja uudelleen.
En missään nimessä sano, että tämä on huono asia: kuten aiemmin mainitsin, se on täysin luonnollista.
Ongelmana on kuitenkin se, että jos meille tulee tavaksi antaa periksi kaipuulle luoda jokainen miellyttävä kokemus aina uudelleen, on olemassa vaara, että ajan mittaan siitä muodostuu eräänlainen totunnainen käyttäytymismalli.
Tiibetiksi kutsumme tuollaista totunnaista käyttäytymismallia ”pakchakiksi”.
Yleensä se johtuu tietoisuuden puutteesta. Seuraamme vain mielijohteitamme huomaamatta, että muodostamme tiettyjä tottumuksia, ja ennen kuin huomaammekaan, ne ovat muuttuneet käyttäytymismalliksi, josta nautinto katoaa, ja sen sijaan jäämme koukkuun siihen, että yritämme tyydyttää tuon tarpeen.
Toisin sanoen se, mikä alkoi viattomana haluna toistaa miellyttävä kokemus, on muuttunut joksikin, joka muistuttaa pikemminkin riippuvuutta.
Ne teistä, jotka ovat olleet lama Olen seurassa jonkin aikaa, tietävät hyvin, että hän on sanonut useaan otteeseen erityisesti lukuisissa mahamudraopetuksissaan, että tämä nykyhetki, mitä tahansa siinä ilmeneekin, on aina tuore ja uusi.
Olen varma, että hän ammentaa tämän ymmärryksen omasta harjoituksestaan, – että se, mitä toivomme todistavamme, on läsnä tuossa ikuisessa tuoreuden hetkessä, jossa ei ole takertumista menneeseen eikä tulevaisuuden odottamista.
Ja minusta tuntuukin, että buddhadharman harjoittaminen on tarkoitettu tuomaan meidät pisteeseen, jossa alamme nauttia elämäntavasta, jossa voimme ottaa jokaisen hetken vastaan sellaisena kuin se tapahtuu.
Elämäntavasta, jossa voimme hyväksyä sen, että asiat vain tapahtuvat – lähes sattumanvaraisesti –, voisi sanoa, ja jossa otamme sen täysin vastaan.
Toisin sanoen buddhadharman eri harjoitukset ovat taitavia menetelmiä – sanskritiksi niitä kutsutaan ”upayaksi”, ja tiibetiksi sanomme ”thab”.
Ne ovat siis taitavia menetelmiä, jotka auttavat meitä päästämään irti siitä riippuvuudesta, että haluamme toistaa saman kokemuksen yhä uudelleen ja uudelleen, – riippuvuudesta toistaa sama kokemus niin, että siitä tulee pysyvä.
Ne voivat auttaa meitä nauttimaan elämäntavasta, jossa lakkaamme ponnistelemasta tietyn hetken, tietyn kokemuksen, toistamiseksi.
Tämä auringonnousu, josta nautimme niin paljon, saattaa tapahtua vain kerran toistumatta enää koskaan.
Mutta harjoituksen avulla voimme oppia tulemaan leikkisiksi ja pelottomiksi, ikään kuin lapsiksi jälleen, nauttimaan joka hetkestä sellaisena, kuin se on, sen sijaan, että yrittäisimme luoda tietyn hetken uudelleen.
Ja jos olen oikeassa, tämä pelottomuus on aina ollut yksi lama Olen ominaisuuksista. Hän ei ole koskaan pelännyt ottaa täysin vastaan nykyhetkeä.
Harjoittajina – seuraten tätä esimerkkiä – voisimme sanoa, että jos pystymme siihen, voimme täysin hyväksyä ja ottaa avosylin vastaan kaikki elämässämme tapahtuvat asiat.
Uskon, ettei mitään muuta tarvitse tehdä.
Toinen asia, jonka haluaisin jakaa kanssanne tässä yhteydessä, on se, että mielestäni on hyvin tärkeää säilyttää avoimuus, jota lama Ole on ilmaissut koko elämänsä ajan.
Toisin sanoen on ratkaisevan tärkeää olla ihmiselämän luonteen mukainen: syntyminen, vanheneminen, sairastuminen ja kuoleminen ovat elämän osia, joita kukaan ei voi kieltää.
Jopa historiallinen Buddha Shakyamuni kävi läpi nämä elämänvaiheet, eikä mikään niistä ole millään tavalla luonnoton.
Meidät on tietysti koulutettu näkemään lamamme täydellisenä ja erehtymättömänä, ja sen seurauksena meillä on taipumus nostaa henkinen ystävämme jalustalle ja tehdä hänestä eräänlainen jumala.
Tämä on varmasti aito ja jalo kunnioituksen ja omistautumisen ele, mutta se perustuu usein tunteeseen, joten on olemassa vaara, että se vie huomiomme harjoituksen tärkeimmästä puolesta: elämän luonnon – pysymättömyyden, muutoksen – näkemisestä.
Siksi on tärkeää ymmärtää, että henkinen opettaja – lama, jonka olemme opetelleet näkemään täydellisenä, – on loppujen lopuksi ihminen, ja sellaisena hän on altis pysymättömyydelle ja muutokselle.
Tämä oivallus voi auttaa meitä päästämään irti takertumisesta lamaan, erityisesti takertumisesta laman emotionaaliseen puoleen.
Jos muistatte buddhadharmasta, yksi tärkeimmistä opetuksista tai harjoituksista tunnetaan nimellä ”Neljä asiaa, joihin luottaa”, joita edesmennyt Rinpoche tapasi tarjota minulle ja korostaa kerta toisensa jälkeen.
Ensimmäinen niistä on se, ettei pidä luottaa henkilöön vaan henkilön harjoitukseen.
Mielestäni sillä on yhteys tähän.
Kuten sanoin aiemmin, ihminen, keho, puhe ja jopa mieli muuttuvat aina, mutta harjoitus ei muutu.
Se on sama harjoitus, jota Buddha opetti ja jota on harjoitettu siitä lähtien, ja se on sama harjoitus, jota me harjoitamme nyt.
Ja tuon harjoituksen kautta voimme muuttaa niin sanotun mielemme viisaudeksi. Minusta tämä on siis jotain todella tärkeää, mikä meidän on muistettava.
Yksi asia, joka on varma, on se, että toista lama Olea ei tule koskaan olemaan.
Toisaalta tätä voi olla varsin vaikea sulattaa – ymmärtää, että hänen kaltaistaan ei tule koskaan olemaan, että kukaan ei pysty korvaamaan häntä, astumaan hänen saappaisiinsa, kuten englantilainen sanonta kuuluu.
En välttämättä puhu negatiivisista ja positiivisista puolista, mutta jos pystytte ymmärtämään tämän saman tosiasian ilman tunteita, [oivallatte, että] koska hän on korvaamaton, kukaan ei voi eikä kenenkään pitäisi yrittää jäljitellä häntä, ja siksi hänen muistonsa ja opetuksensa pysyvät ikivihreinä.
Lama Ole ja hänen opetuksensa ovat ja tulevat aina olemaan, voisi sanoa, kuolemattomia, tai luultavasti ”ajattomia” on parempi tapa ilmaista se.
Hänen opetuksensa ovat siis sydämissänne ajattomia. Kaikki ne, jotka tuntevat hänet, eivät tietenkään koskaan unohda häntä.
Ja Jigme Rinpochen kaltaiset ihmiset kunnioittavat aina hänen perintöään ja toiveitaan. Ja erityisesti niin kauan kuin itse olen elossa, olen aina paikalla varmistamassa, että hänen perintöään ei tahrata tai korvata jollain muulla.
On teidän ansiotanne, että olette voineet tavata niin ainutlaatuisen opettajan kuin lama Olen; siksi vaalikaa sitä parhaalla mahdollisella tavalla.
Kuten me kaikki tiedämme, Buddha on sanonut, että voidaksemme arvostaa opettajaa oikein, emme saa keskittyä opettajan henkilöön vaan hänen harjoitukseensa, hänen olemukseensa.
Kuten aiemmin mainitsin, yksi tärkeimmistä harjoituksista on ”Neljä asiaa, joihin luottaa”. Siksi se on jotain, mikä teidän pitäisi aina muistaa ja mihin teidän pitäisi keskittyä, ja jos pystytte siihen, riippumatta siitä, mihin suuntaan käännytte ja missä olette, opettaja on aina siellä.
Rakkaat dharmaystävät, pitäen kaiken tämän mielessänne jatkakaa harjoitustanne. Olen sanonut sen usein aiemmin ja sanon sen uudelleen tänään: yhteisen harjoituksemme kautta olemme aina yhteydessä toisiimme riippumatta fyysisestä etäisyydestä välillämme.
Kuten aina kohdistan toivomukseni buddhia ja bodhisattvoja edustavien linjamme mestareiden kultaiselle seppeleelle, jotta se siunaisi ja suojelisi rakasta lama Oleamme.
Kehittyköön hänen harjoituksensa edelleen sujuvasti ja ilman esteitä.
Viimeisenä muttei vähäisimpänä asiana pitäkää hyvää huolta itsestänne ja läheisistänne, ja toivon todella, että tapaamme vihdoin jälleen henkilökohtaisesti, olipa se sitten ensi vuonna tai lähitulevaisuudessa.
Tämän pitkän horrosjakson jälkeen toivottavasti tapaamme jälleen ja käytämme tämän ajan jakaaksemme buddhadharmaa keskenämme, harjoittaaksemme yhdessä ja toivottavasti löytääksemme polun valaistumiseen.
Vielä kerran: pitäkää erittäin hyvää huolta itsestänne!
Kiitos.