Lama Ole Nydahl
Luento Wuppertalin buddhalaisessa keskuksessa
Tiibetissä oli vanha perimyslinja (nyingma), jossa suuressa määrin harjoitettiin puja-seremonioita. Sen jälkeen muodostui kokonaan uusi linja (sakya), jossa harjoitettiin keskusteluja, tutkimuksia ja tieteitä. Seuraava linja (gelug), joka alkoi toimia hieman meidän linjaamme myöhemmin, perustui paljolti oppineisuuteen ja kirjojen kirjoittamiseen. Sitten on meidän kagyü-perinteemme, joka on opetusten suullisen välityksen linja. Me olemme ennen kaikkea harjoituslinja, olemme Tiibetin joogilinja. Suurina esimerkkeinämme toimivat sellaiset henkilöt kuin Milarepa, Marpa ja Karmapan jälleensyntymät. Tämä merkitsee sitä, että valaistuminen ei ole meille pelkkä idea, jotain ulkoista, abstraktia tai kaukaista, vaan se koskettaa välittömästi kaikkea elämäämme. Meidän ei tule tyytyä johonkin vanhaan traditioon pelkästään siksi, että sitä on harjoitettu 1 000 vuoden ajan Tiibetissä. Meidän tulee kysyä itseltämme, mikä on sen merkitys meille nyt. On todella tärkeää tutkia ja tarkistaa kaiken opitun toimivuus ”katutasolla” – omaksi ja kaikkien muiden hyväksi. Voimme silloin nähdä, kuinka pitkälle olemme edenneet ja mitä hyötyä saamme tuosta traditiosta elämäämme lännessä. Vasta silloin meistä tulee linjan aitoja ylläpitäjiä ja siunauksen lähteitä. Siunaus ei ole sanoissa ja ikiaikaisissa harjoitusjärjestelmissä. Todella tärkeää on kokemus, ylijäämäresurssien ja varmuuden tunne ja se, että välitämme oman ymmärryksemme ja voimamme ansiosta eteenpäin sen, minkä olemme itse hankkineet eri menetelmiä käyttämällä. Tämän vuoksi haluaisin aluksi kuvata joogin toimintaa.
Mitä joogit yleensä ottaen ovat? Jos tarkastelemme tiibetiläistä kulttuuria, havaitsemme, että on olemassa kolme harjoittajien ryhmää. Ensinnäkin on munkkeja ja nunnia. Heidän erikoisuutensa on siinä, että he seuraavat hyvin tarkkaavaisesti omia tekojaan, sanojaan ja ajatuksiaan. He pitävät huolta siitä, että he pysyvät loitolla asioista, jotka voisivat tuottaa heille kärsimyksiä ja vaikeuksia. Ja tätä varten he turvautuvat kokonaiseen joukkoon lupauksia. Mutta jos kaikki olisivat munkkeja ja nunnia, maailma ei kehittyisi. Ei olisi lapsia, jotka voisivat tienata rahaa munkeille ja nunnille, eikä olisi myöskään taloutta. Niinpä mikään ei toimisi. Tämän johdosta buddhalaisuus on aina ollut enemmän suunnattu niille ihmisille, joita kutsumme maallikoiksi. Mitä maallikot sitten ovat? Mikä on heidän tavoitteensa? Se, että elämä sujuu käytännön tasolla ja että tästä syntyy mahdollisimman paljon hyötyä ja onnea niin muille olennoille kuin heille itselleenkin – että perhe, yhteisö ja ystävät kehittyvät ja kukoistavat. Tällöin ulkoisista asioista huolehtiminen on mahdollista vain rajoitetusti, sillä usein on toimittava ikään kuin harmaan etiikan alueella, jos esimerkiksi haluaa menestyksellisesti johtaa yritystä tai käydä kauppaa. Tällöin on mahdotonta kiinnittää huomiota ulkoisen tason jokaiseen pikkuasiaan. Ja niinpä sisäinen taso otetaan avuksi. Voimme tasapainottaa hieman karkeaa ulkoista käyttäytymistämme sisäisen motivaatiomme avulla. Voimme ajatella: ”Tuottakoon kaikki, mitä teen, hyötyä kaikille olennoille.” Lisäksi pyrimme olemaan viisaita ja toimimaan käytännöllisesti. Lyhyesti sanottuna liitämme kaikkiin tekoihimme bodhisattvan asenteen.
Ja sitten on joogeja. Joogeja eivät varsinaisesti sido ulkoiset lupaukset, ja sisäisilläkin lupauksilla on heille vain toissijainen merkitys. Joogille tärkeää on kokea elämä jatkuvasti täydessä voimassaan ja intensiivisyydessään ja nähdä kaikki puhtaana, mahdollisena, tuoreena, täynnä voimaa ja potentiaalia. Kaikessa, mitä tapahtuu, meidän tulee kokea uutta, spontaanisti syntyvää ja kehittyvää.
Kansanomaisesti ilmaistuna tämä merkitsee sitä, että munkki rikkoo lupauksensa täysin, jos yhtäkkiä osoittautuukin, että hän on perustanut perheen. Tällöin hänen ulkoiset sitoumuksensa ovat kadonneet. Maallikko rikkoo lupauksensa, jos hän lakkaa olemasta hyödyllinen itselleen ja muille tai tuottaa muille kärsimyksiä ja vaikeuksia – jos hän lakkaa olemasta veturina yhteisölle ja maailmalle. Silloin hän on pikemminkin kuin perässä raahattava vaunu. Joogi taas rikkoo lupauksensa, jos hän kulkee nenä pystyssä, on allapäin tai vailla raikkautta ja psyykkistä ylijäämää – jos hänen ilonsa ja voimansa ovat haihtuneet. Silloin joogi menettää maan jalkojensa alta, eikä hän toimi oikealla tavalla.
Nyt kun olemme nähneet yleispiirteet, meidän on ymmärrettävä, että kaikki edellä mainitut asiat ovat yhteydessä toisiinsa. Jos meillä on jatkuvasti vaikeuksia ulkoisen maailman kanssa ja olemme sen johdosta kahnauksissa muiden olentojen kanssa, jos tuotamme muille kärsimystä, niin voimme unohtaa puheet bodhisattvan asenteesta, myötätunnosta ja viisaudesta. Ja miksi? Siksi, että emme koskaan kykene rauhoittumaan, jos ihmiset jahtaavat meitä koko ajan veitset tanassa ja haluavat ripustaa meidät narun jatkeeksi lähimpään puunoksaan tai jos poliisi etsii meitä tai jos pankkivirkailijat ovat tuon tuostakin koputtamassa ovellamme. Jos ulkoiset asiat eivät ole kunnossa, niin sisäisetkin asiat ovat vähän jumissa. Vastaavasti, jos sisäinen taso ei toimi, jos meillä ei ole myötätuntoa ja viisautta, niin voimme unohtaa puheet puhtaasta näkemyksestä. Jos meillä ei ole myötätuntoa, ajattelemme ainoastaan itseämme, ja silloin kaikkein suurimmatkin ja syvällisimmätkin puheemme jäävät vain ohuiksi ja pieniksi, koska ne rajoittuvat vain yhteen olentoon, yhteen perheeseen tai yhteen yhteiskuntaryhmään. Tällainen suhtautuminen muistuttaa kolmiota, joka seisoo yhdellä kärjellään. Mitä sellainen kykenee kannattelemaan? Jos sitä vastoin ajattelemme muita, silloin kaikesta siitä, mitä ajattelemme, puhumme ja teemme, tulee automaattisesti suurta, voimakasta, merkityksellistä ja laajaa. Ja mitä sitten tulee viisauteen, niin ilman sitäkään emme pitkälle pötki. Minkälaista viisautta tässä tarkoitetaan? Sellaista arvokasta raikasta viisautta, joka pitää huolta siitä, että asioista ei tule liian henkilökohtaisia, kapeita tai tahmeita. Se on tietämystä ilmiöiden tyhjyydestä. Tietämystä siitä, että me ja kohtaamamme ihmiset ja tekemämme asiat eivät ole toisistaan erillisiä vaan että me kaikki olemme yhden ja saman kokonaisuuden aspekteja, että ruumiista, ajatuksista ja tunteista ei itse asiassa ole löydettävissä mitään pysyvää ”minua” tai ”sinua”, eikä myöskään ole olemassa mitään pysyvää itsenäisesti olemassa olevaa tilannetta, vaan kaikki ilmaantuu avoimesta tyhjästä tilasta toisiinsa liittyvien olosuhteiden voimasta, leikkii aikansa vapaasti tässä tilassa ja liukenee jälleen siihen. Ja minun on sanottava, että vasta sitten, kun asiat lakkaavat olemasta tahmeita ja liian henkilökohtaisia, pääsee joogin tie kukoistamaan kokonaisuudessaan ja koko spontaani säteilevä ilo avautuu täyteen loistoonsa.
Nämä kolme tasoa perustuvat toinen toisiinsa, mutta jokin niistä voi painottua muita enemmän. Jos meillä on vaikeuksia, olemme kiinnostuneita ennen kaikkea ulkoisista asioista. Huomaamme, kuinka vahvasti ongelmamme piirittävät meitä. Teemme kaikkemme työntääksemme ne loitommalle itsestämme. Jos taas ongelmat eivät lainkaan kahlitse meitä, jos ne eivät sido kaikkea energiaamme, niin silloin myötätunto ja viisaus ilmaantuvat itsestään. Ja yhtäkkiä osoittautuu, että meillä onkin hallussamme ylimääräisiä resursseja, jotka sallivat meidän ajatella muita, tehdä jotain heidän hyväkseen ja tuottaa heille hyötyä. Kun tämä ylijäämä muodostuu suureksi, silloin mielestämme tulee niin rikas, että meille ilmaantuu itsestään luottamus siihen, että kenties jopa kaikkein pisin hypähdys voi olla mahdollinen: kenties perimmäiseltä luonnoltamme todellakin olemme buddhia, kenties me todellakin kykenemme työstämään itseämme ja saavuttamaan sitä kautta absoluuttisen ja ei-ohimenevän lopputuloksen.
On olemassa jotain, missä nämä kolme polkua yhtyvät. Se on mahamudra. Siinä toimimme myötätunnon ja viisauden motivoimina spontaanisti ja vaivattomasti kaikkien esteiden ja kärsimysten tuolla puolen ja näemme täsmälleen, kuinka asiat ovat olematta katsomisprosessin sitomia. Jos mielemme lepää siinä, mitä on, olematta siitä riippuvainen, silloin kaikki ilmenee itsestään sillä samalla hetkellä. Silloin jokainen tilanne koetaan myötäilmaantuvana (koemergenttinä) viisautena, vastaukset tulevat samanaikaisesti kysymysten kanssa, eikä ole mitään tarvetta ajatella, mitä seuraavaksi pitää tehdä ja kuinka reagoida. Kaikki, mitä silloin tapahtuu, koetaan jatkuvasti uutena. Tämä on perimmäinen päämäärämme. Tämä on se, mitä haluamme saavuttaa, ja tämä on kaikkein ylintä, mitä yleensä on olemassa. Jos kykenemme näkemään kaiken puhtaana, silloin näemme itsessämmekin jotain puhdasta ja kaunista ja kykenemme tuntemaan itsemme buddhiksi. Ja tämä puolestaan sallii meidän nähdä muissa viisautta ja myötätuntoa, voimaa, iloa ja mielekkyyttä. Me näemme, mitä he ovat ja mitä he ilmaisevat. Kun tiedostamme kaikkien olentojen halun olla onnellisia ja välttää kärsimystä, olemme tulvillaan rakkautta ja ymmärrystä ja teemme väistämättä kaiken voitavamme heidän hyväkseen. Samaan aikaan jonkin mielettömän tai ”väärän” teon tekeminen on hyvin epätodennäköistä, melkein mahdotonta. Eli kun pidämme yllä korkeinta tasoa, teemme kaikesta lahjan toisille.
Kuinka sitten elämme? Jos kyse on munkista, ulkoiset asiat ovat hänelle tärkeitä, ja on asioita, joita hän ei tee. Tärkeää tällöin on myös keskittyminen. Maallikolle tärkeää taas on se, että hän toimii oikein, että kaikki tapahtuu siten kuin pitääkin, että hän on hyödyksi itselleen ja muille.
Mikä sitten on tärkeää joogin tapauksessa? Sisäinen suhtautuminen; se kuinka joogin mieli käyttäytyy päivän mittaan. Ja tässä ei käytännössä ole mitään rajaa mahdollisuuksillemme. Kun heräämme aamulla, saatamme ensin päätökseen unimeditaatiomme, jos olimme aloittaneet sen illalla. Päivän mittaan pidämme yllä unenkaltaisuuden tunnetta. Emme tee mitään eroa tämän suhteen. Emme esimerkiksi herää ja sano: ”Aha, nukuin, näin sitä ja sitä unta. Ja nyt taas kaikki muuttuu neliskulmaiseksi ja kapeaksi.” Pidämme siis yllä unenkaltaisuuden ja avonaisuuden tunnetta, tunnetta avaruuden mahdollisuuksien rikkaudesta, ja iloitsemme kaikesta niin paljon kuin vain voimme – esimerkiksi tyttöystävän halauksesta, sängystä ylös nousemisesta ja siihen liittyvistä tuntemuksista. Riippumatta siitä, mitä teemme, säilytämme ylös noustuamme ilon, raikkauden ja miellyttävän jännityksen tunteen.
Suihkua ottaessamme tiedostamme, kuinka huuhtelemme itsestämme pois kaiken negatiivisuuden, ja silloin on myös erittäin hyvä toistaa Dorje Sempan mantraa. WC:ssä voimme tuntea ylhäältä laskeutuvan valon, joka työntää meistä ulos kaiken haitallisen. Aamiaisen aikana voimme kuvitella mielessämme Buddhan tai laman. Tiibetiläiset useimmiten kuvittelevat laman kaulaansa ruokailun aikana. Mutta tämä ei ole välttämätöntä meille länsimaalaisille. Tiibetiläiset äidit esimerkiksi sylkevät lastensa suuhun pureskeltua ruokaa, ja tuo meditaatiokeino mahdollisesti sopii heille. Meidän on itse päätettävä, onko meistä luonnollista lahjoittaa valmiiksi pureskeltua ruokaa lamalle. Joka tapauksessa voimme lahjoittaa lamalle koko aterian ja kaiken hyödyllisen, minkä se sisältää: kaikenlaiset vitamiinit ja valkuaisaineet. Samanaikaisesti voimme muistaa kaikkia niitä olentoja, jotka eivät saa mitään; henkiolentoja, jotka ehkä juuri silloin ovat läsnä tilassa kaikilla mahdollisilla tietoisuuden tasoilla suuren takertumisen tunteen vallassa ja joilla ei todellisuudessa ole mitään kiinteää ruumista, vaikka heistä siltä tuntuu. Voimme kuvitella, että he saavat nyt ruokaa.
Kotoa voimme lähteä eri tavoin. On ihmisiä, jotka aamuisin tekevät kaiken viime tingassa, toiset taas järjestävät itselleen vähän enemmän aikaa. Mutta riippumatta siitä, singahdammeko auton rattiin kuin jännittyneet teräsjouset ja kaahaamme sitten renkaita säästämättä vai lähdemmekö ulos rauhallisesti kaikkea huolellisesti tarkastellen, kaikkein tärkeintä on tiedostaa, mitä on tekemässä – kokea se ja olla täysin läsnä tilanteessa. Tunnemme ruumiimme ja sen lihasten liikkeet. Tiedostamme päivän ensimmäisen tuoksun. Näemme, mitä muut ihmiset puuhaavat. Meillä on siis panoraaman kaltainen, hyvin laaja tuntemus, missä kaikki on läsnä. Vaikka emme edes katsoisi asioita erityisen keskittyneesti, meillä on tunne siitä, että ikään kuin imemme ruumiillamme kaiken itseemme, absorboimme kaikki vaikutelmat, ja mikään ei jää huomiomme ulkopuolelle. Kun sitten jo istumme meitä tottelevassa autossa, voimme sisäisesti nähdä männät, jotka liikkuvat kellosepän tarkkuudella ylös ja alas. Näemme kipinän, joka sytyttää polttoaineen, tunnemme voiman, kun käynnistämme moottorin ja lähdemme liikkeelle. Ajattelemme, että meidän ei pidä ajaa liian kovaa ennen kuin moottori lämpenee. Mielessämme häivähtää myötätunto autoa kohtaan ja ajattelemme: ”Minä suojelen nyt tätä esinettä ja pidän huolta siitä, että se toimii kunnolla. Se on tehnyt hyväkseni niin paljon; miksi en nyt minä tekisi jotain sen hyväksi.” Kun moottori sitten lämpenee, alamme painaa kaasupoljinta iloiten siitä, että se on mahdollista. Iloitsemme myös siitä, että lahjakas insinööri on rakentanut alamme olevan moottoritien. Iloitsemme siitä, että niin monet ihmiset onnistuvat pitämään nämä kotterot tiellä. Talvella, kun tulee aikaisin pimeää, absorboimme itseemme neonvaloja. Jos taas on kesä, nautimme taivaan väreistä ja pilvien muodoista ja toivomme, että muutkin huomaisivat tämän kauneuden. Tunnemme itsemme jidamiksi tai bodhisattvaksi omassa pienessä puhtaassa maassaan ohjauspyörineen, kaikkineen päivineen. Näemme, että muutkin ovat samanlaisessa tilanteessa. Koemme sen ja näemme kaiken viisauden ilmentymänä, jonain kiinnostavana, mikä todella tapahtuu. Kun sitten pysäköimme auton, ajattelemme: ”Kuinka mainiota! Buddhat suojelivat minua jälleen. Jälleen kerran kaikki onnistui.”
Kun saavumme työpaikalle, iloitsemme kaikesta, mitä siellä tapahtuu. Tunnemme ympärillä olevien ihmisten läsnäolon ja panemme merkille, kuka on hyvin peseytynyt. Pysyttelemme lähempänä niitä, jotka tuoksuvat hyvältä, ja välttelemme niitä, joiden kasvoja peittää kolmen päivän parransänki. Täten annamme sisäisesti ensisijaisen merkityksen kaikkein puhtaimmalle ja kauneimmalle ja luotamme siihen, että jonkin ajan kuluttua kohtaamme jälleen jotain miellyttävää.
Kun nousemme ylös hissillä, ajattelemme: ”Kuinka kiinnostavaa, että kaikki nämä koneet toimivat niin täydellisesti.” Tunnemme, kuinka painot tasapainottuvat. Voimme myös visualisoida sydämeemme Karmapan, joka säteilee valoa kaikkiin olentoihin. Täällä voimme tehdä sen hyvin, autossa se ei aina toimi. Vasta sitten kun olemme todella hyviä joogeja, voimme vapauttaa mielen täysin ajamisesta ja antaa ruumiimme huolehtia siitä. Sitä ennen meidän on kuitenkin käytettävä ajamiseen kaikkia aistejamme. Hississä voimme myös kuvitella, että Buddha laskeutuu korkeudesta sydämemme korkeudelle. Ajattelemme, että hän istuu päämme päällä ikään kuin jollain levyllä ja sitten vedämme hänen altaan tämän levyn ja – Buddha tipahtaa sydämeemme ja alkaa loistaa.
Sitten menemme pomomme puheille ja selitämme, miksi me jälleen myöhästyimme puoli tuntia. Kuuntelemme kaiken, mitä hän haluaa meille sanoa. Iloitsemme siitä, että hän osaa ilmaista asiansa niin täsmällisesti. Tiedämme, että hän on valmistanut kauan puhettaan ja käyttää nyt tätä tilaisuutta osoittaakseen kaikkien mahdollisuuksiensa rikkautta. Olemme syvästi liikuttuneita ja kiitollisia siitä huomiosta, jonka hän meille osoittaa, ja olemme hyvin onnellisia siitä, että merkityksemme firmassa on niin suuri. Sitten menemme työpöytämme ääreen, löydämme heti viisi kiinnostavinta päivän tehtävää ja loput työnnämme vaivihkaa kollegamme pöydälle, kun hän ei sitä huomaa. Sitten muistelemme, kenelle ja mihin aikaan meidän on soitettava. Viritämme herätyskellon, jotta se muistuttaisi meitä puhelusta oikeaan aikaan. Sitten ryhdymme työskentelemään, ja saamme koko ajan työstämme suurta iloa. Yritämme tehdä työmme niin hyvin kuin mahdollista. Tämä on tärkeää ja te, saksalaiset, tiedätte tämän. Japanilaisten ja eräiden Kaukoidän kansojen jälkeen te tiedätte tämän varmaan paremmin kuin kukaan muu maailmassa. Tämä johtuu sodista, jotka ovat seuranneet toisiaan joka 20 vuoden välein; ne ovat antaneet jälleenrakennustaitoa ja suuntaa elämälle. Se on yksinkertaisesti teillä luissa ja ytimissä.
Todella erinomainen asia on mahdollisuus yleensä tehdä jotain. Se, että on tehokas, antaa paljon iloa. Riippumatta siitä, mitä teemme, meidän pitää tehdä se hyvin. Jos emme tee mitään, mitään ei myöskään synny. Kysymykseen ”Mitä teet?” me tanskalaiset useimmiten vastaamme: ”Niin vähän kuin vain mahdollista.” Ja voin sanoa teille, että tästä syystä meidän on tulevaisuudessa yhä vaikeampaa ottaa rahaa velaksi. Ja tuollainen asennehan on leviämässä.
Todellisuudessa tärkeintä joogina olemisessa on se, että teemme hyvin sen, minkä teemme. Jos rakastelemme, rakastelemme tehokkaasti. Jos työskentelemme, työskentelemme tehokkaasti, emmekä velttoile. Me teemme työmme ajattelematta tuhansia muita asioita. Emme siirrä nenäämme siitä, mitä teemme, ja saatamme päätökseen sen, minkä olemme aloittaneet. Ainoa asia, mitä joogi ei missään tapauksessa voi sallia itselleen, on epämääräisyyden, epäselkeyden ja epävarmuuden tunne. Ei pidä olla kuin vanha hevonen, joka ei tiedä, pitäisikö sen ottaa askel eteenpäin vai taaksepäin, ja niinpä se jää vain kyhjöttämään paikalleen. Joogi ei voi toimia näin. Olipa tehtävämme mikä hyvänsä, teemme sen niin kuin pitää – tiedostavina ja voimallisesti. Ja tällöin saamme myös oikean lopputuloksen. Voidaksemme toimia näin tarvitsemme kuitenkin sinnikkyyttä.
Kuinka voimme kehittää sinnikkyyttä? Kuinka opimme istumaan ja meditoimaan? Tekemällä sitä. Sinnikkyyttä hankitaan olemalla sinnikkäitä. Haluamme tehdä jotain, koska se antaa paljon voimaa, koska se on miellyttävää. En tiedä muuta keinoa. Motivaationamme on ilo, kun ajattelemme: ”Kuinka erinomaista! Nyt voin jälleen tehdä jotain tarpeellista. Sen sijaan, että vain vanhenisin, minusta tulee lisäksi myös hieman viisaampi.”
Kaikki joogimainen tulee esiin parhaiten ilon kautta. Ainakin minä ymmärrän asian siten. Ja sillä tavoin myös opetan. En koskaan esiinny moralisoivasti sormi pystyssä, vaan sanon: ”Lisää voimaa! Älkää jääkö paikoillenne! Ottakaa mukaan, mitä teillä on! Kaasu pohjaan!” Tästä tuntee joogin. Tavallisesti pelästynyt jänis pyrkii aina pitämään kaiken ennallaan ja mieluummin vaikka kuolee siihen paikkaan ennen kuin uskaltaa tehdä mitään. Joogi taas kiipeää ohi kiitävän tiikerin selkään ratsaille. Tässä on todellakin suuri ero. Joogi on muutoksissa kuin kotonaan. Tavallinen ihminen pitää parempana hiljaisuutta ja järjestystä. Joogin tien olemus on siinä, että ottaa kiinni voimasta, kun se ilmaantuu, suurentaa sitä ja suuntaa sen sinne, minne haluaa. Raskas työ ei ole joogille lainkaan vastenmielistä. Mutta laiskottelu, tyhjäntoimittaminen ja penkin lämmittely koko päivän eivät sovi joogille.
Tämä ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi olla niin kuin kiinalaiset Maon aikana, kun hyvin usein ei ollut mitään tekemistä. Silloin puolet kiinalaisista kaivoi kuoppaa ja vähän myöhemmin toinen puolisko kävi täyttämässä sen jälleen, jotta kaikilla olisi jotain tekemistä. Jos ei ole työtä, voi hyvin löytää itselleen muuta puuhaa. Ajatelkaa esimerkiksi kaikkia niitä ihmisiä, jotka mahdollisesti ilahtuisivat, jos saisivat teiltä kirjeen. Ajatelkaa sitä hyötyä, jonka voitte tuottaa ruumiillenne, jos aika ajoin vähän treenaatte, jännitätte lihaksianne tai suoristatte selkänne. Voitte myös toistaa mantroja, ja myös töitä tehdessänne silloin, kun teidän ei tarvitse olla täysin keskittyneitä, voitte toistaa mantroja. Ja jos käy niin, että teillä ei ole mitään tekemistä tietyllä hetkellä, voitte rentoutua, kuvitella Karmapan sydämeenne ja säteillä valoa muihin olentoihin. Yrittäkää siis kykyjenne mukaan olla tiedostavia useilla tasoilla samanaikaisesti. Yksi syy siihen, miksi minä ja ystäväni usein kehotamme ihmisiä harjoittamaan ngöndroa, jos vain mahdollista, on siinä, että silloin kaikki tapahtuu itsestään niin kuin pitääkin.
Päivän mittaan on mahdollisuus meditoida myös väsymisen merkkejä. Kun luita särkee fyysisestä työstä tai alamme väsyä älyllisestä työstä, voimme tiedostaa tämän ja tehdä väsymisprosessista meditaation kohteen. Voimme täysin tiedostaa, mitä tapahtuu silloin, kun mielemme alkaa tehdä kupillista kahvia tai paria mukillista teetä, kun mieluummin pistäytyisimme ulkosalla tai seisoisimme vaikka päällämme nurkassa. Voimme kokea paljon iloa huijatessamme tavallisia luonnon prosesseja. Yhtäältä on mainiota keskittyä siihen, kuinka voima ja aktiivisuus kaikkoavat meistä. Toisaalta on kiinnostavaa myös oppia taistelemaan väsymis- ja tylsistymisprosesseja vastaan. Tämä on oma joogin reseptini. Kun työskentelemme, voimme tuntea itsemme moottoriksi, jota käytämme sen mukaisesti, mitä tapahtuu, ja vaihdamme nopeutta mahdollisuuksiemme mukaan. Tiedostamme jatkuvasti, että voimme tehdä monia asioita samanaikaisesti. Esimerkiksi, jos pääni on selkeä, jos olen nukkunut hyvin tai juonut teetä tarpeeksi, niin otan ennen kaikkea hoitaakseni vaikeimmat henkilökohtaiset asiat – kun minun esimerkiksi pitää pystyä pitämään mielessäni koko kahden sivun sisältö kirjeestä. Jos taas joku tulee pistäytymään huoneeseeni ongelmineen, jotka eivät ole niin kovin merkittäviä, silloin siirryn kirjeitten kirjoittamisesta postikorttien kirjoittamiseen. Osa mielestäni huolehtii siitä, mitä kuulen ja millä asioilla vieras on, ja toinen osa huolehtii tervehdysten kirjoittamisesta postikortteihin ja muusta sen sellaisesta. Jos vieraan ongelmat ovat vakavamman puoleisia, niin siirryn osoitteiden kirjoittamiseen. Ja jos kyseessä on todella vakava ongelma, omistan vieraalleni 10000 volttia energiastani ja ahmin kaiken sisääni.
Kun sitten poistumme työpaikalta, voimme toivoa, että kaikki voisivat hyvin ja olisivat onnellisia seuraavaan tapaamiseemme saakka. Voimme nopeasti kuvitella Buddhan heidän päänsä päälle ja nähdä, kuinka hän laskeutuu heidän sydämiinsä ja alkaa loistaa. Ja sitten käynnistämme taas automme ja palaamme kotiin. Tai menemme raitiovaunuun ja näemme kaikki naiset naisbuddhina ja kaikki miehet suojelijoina, herukoina tai miesbuddhina. Pyrimme taas näkemään kaikkialla jotain kiinnostavaa ja kaunista. Jos vieressämme istuu vahvakätinen ihminen, voimme iloita siitä valtavasta viisaudesta, jonka nuo kädet kätkevät itseensä. Samoin nähdessämme täydellisesti muotoutuneet naisen sääret iloitsemme niihin kätkeytyvästä viisaudesta. Mitä sitten näemmekään tai koemmekaan, näemme sen puhtaana, ja toivomme ihmisille jotain hyvää ja tiedostamme kaiken täydellisesti. Jos luoksemme tulee iäkäs nainen tai mies, näemme hänen kypsyneen viisautensa. Näemme hänen kasvonsa ja ymmärrämme, kuinka paljon hän on kokenut, ja toivomme, että hän tulisi myös viisaammaksi sen johdosta, mitä on kokenut. Voi olla, että vieressämme olevat ihmiset keskustelevat sodasta. Ajattelemme silloin, kuinka 6 % maailman väestöstä taisteli loppuja 94 % vastaan ja piti puolensa kokonaiset viisi vuotta. Ja voimme yhtäältä sanoa: ”Mitä räjähdysmäisen voimakasta toimintaa se olikaan!” Toisaalta kuitenkin ajattelemme: ”Kuinka tyhmää ja järjetöntä se olikaan! Kuinka paljon kärsimystä se tuottikaan! Kuinka hirvittävää se olikaan!” Näemme asian molemmat puolet. Voimme katsoa Saksan kansaa ja huomata sen elämänuskon ja rakkauden järjestystä kohtaan. Voimme määrittää saksalaisten kansallisluonteen; voimme ajatella, mikä johtaa siihen, että yhdet ihmiset ovat saksalaisia ja toiset turkkilaisia. Yritämme nähdä yhteisiä asioita. Meidän ei pidä arvostella ihmisiä, mutta voimme hieman punnita, kuinka kaikki toimii, ja ymmärtää näitä mekanismeja, huomata, millaisia iloja ja kärsimyksiä ihmiset kokevat ja millainen on heidän kokemusmaailmansa.
Sitten saavumme kotiin, missä meitä odottaa ystävämme. Ja täällä tärkeintä on olla avoin ja kyetä täysin avautumaan tälle kohtaamiselle – kaikelle sille raikkaudelle ja rakkaudelle, jotka häneltä saamme. Meidän ei pidä ajatella kuin robotit: ”Se on sitten vasta kymmeneltä, kun menemme sänkyyn.” Hyvä aika voi olla myös ennen ruokailua tai sen jälkeen. Tai voimme soittaa muutamalle ystävälle. Tärkeää on se, ettemme mene kotiin mukanamme kokonainen lasti jähmettyneitä ajatuksia, emmekä käyttäydy kaavoihin kangistuneesti. On parempi suhtautua yhteiseloon kuin ihmeelliseen löytöretkeen. Meidän on todella tunnettava muiden raikkaus, kauneus ja voima, meillä on oltava todellinen yhteys heihin, eikä meidän pidä ajatella, että meidän täytyy näytellä kuin teatteriesityksessä, jossa tietyllä hetkellä pitää tapahtua tiettyjä asioita. Tästä riippuu se, pysyykö tilanne eloisana ja kykenemmekö vastaanottamaan kaikki kumppanilta lähtevät signaalit.
Aika ajoin voi käydä niin, että joudumme menemään nukkumaan aiemmin. Silloin on mahdollista virittää herätyskello soimaan keskellä yötä, jotta voisimme meditoida puoli tuntia ja sen jälkeen taas nauttia toisistamme. Ja sitten voimme tehdä eri meditaatioita. Täten lahjoitamme itsellemme ja muille täysin erinomaisen päivän ja suurenmoisen yön. Kaikki on ollut merkityksellistä, mitään ei ole tapahtunut vain pelkästä tottumuksesta. Mitään ei ole jäänyt välistä. Mitään ei tapahtunut pelkästään siksi, ettei mitään muutakaan tapahtunut.
Tällä tavoin joogi voi elää erittäin hyvin elämäänsä. Tällä tavoin hän voi erittäin hyvin siirtyä päivästä toiseen. Tällöin jokaisesta päivästä tulee uusi, raikas ja miellyttävällä tavalla jännittävä.
Lähde: Mir Kagju 9, 1998